Yleinen

Lapsilukuna neljä

Meillä on neljä valloittavaa lasta suht pienillä ikäeroilla, esikoinen syntyi 2013 ja nuorimmainen 2020. Minulta usein kysytään miten jaksan arkea neljän pienen lapsen kanssa. Ihmiset jollakin tasolla olettavat että arkemme olisi piinallista ja rankkaa puurtamista päivästä toiseen. Minä rakastan meidän arkea ja elämää, lapsista nyt puhumattakaan. En koe sitä mitenkään raskaana tai erityisen kuormittavana. Tottakai pikkulapsi arjessa välillä väsyttää ja ärsyttää mutta se nyt kuuluu kuvioihin oli niitä lapsia yksi tai seitsemän. 

Olin pienestä pitäen haaveillut kolmesta lapsesta, ehkä senkin takia kun olen itse kasvanut kolmilapsisessa perheessä, minulla on iso-ja pikkuveli 2 vuoden ikäeroilla. Lisäksi molemmilla vanhemmilla on uusista liitoista yhdet lapset, mutta heihin molempiin on kahdeksan vuoden ikäero. 

Mutta lapsia siunaantui neljä ja kieltämättä olin hyvinkin stressaantunut kaikista käytännön jutuista kun se raskaustesti näytti positiivista. Auto, koti, työt, opiskelut, miten kaikki järjestyy. 

Nyt näin reilu 7 kuukauden kokemuksella voin sanoa että hyvin järjestyi. Auto vaihdettiin 7 paikkaiseen, nykyiseen kotiimme mahdumme ihan hyvin vielä lähivuodet, valmistuin ennen vauvan tuloa ja töitä kerkeän varmasti tekemään tulevaisuudessa kyllästymiseen asti. 

Mitä en ensimmäisenä ajatellut, mutta olen nyt ymmärtänyt, on se kuinka etuoikeutettu olen kun saan olla kotona esikoisemme aloittaessa ensimmäisen luokan, poikien ei tarvitse olla pitkiä päiviä päiväkodissa, saan nähdä ja kokea lastemme kanssa paljon, jokaisen kehitysaskeleen. En ikinä tule katumaan vuosia joita kotona olen lasten kanssa viettänyt. 

Meillä neljäs lapsi ei muuttanut paljoa mutta samalla kaiken. Yksi isoimmista jännityksen aiheista oli myös kuinka Santeri hyväksyisi vauvan, hän kun oli ja on tietysti edelleen äidin oma pieni vauva. Santeri ”joutui” kasvamaan isoveljeksi ja hän onkin osoittautunut maailman parhaaksi sellaiseksi. Ainoa mikä minua hieman harmittaa useamman lapsen äitinä on ajan jakaminen tasapuolisesti lapsille. Koen tasaisin väliajoin huonoa omatuntoa siitä, että en pysty tarjoamaan lapsille tarpeeksi kahden keskistä aikaa. Pienillä jutuilla yritämme sitä toteuttaa. Konstan kasvaessa olen miettinyt että pitää tehdä jonkinlainen uusi perinne, jokainen lapsi pääsee tietyn väliajoin viettämään ”omaa päivää” esimerkiksi hotelliin yöksi ihan kahdestaan toisen vanhemman kanssa. Suhteellisen pienillä jutuilla saa aikaan hienoja muistoja ja perinteitä joita toivottavasti lapset lämmöllä muistelevat. 

Ja tänään katsoin Siljan, Kasperin ja Santerin yhteistä leikkiä ja tajusin taas että parasta mitä lapselle voi tarjota on sisaruus, emme me vanhemmat pysty samaan kuin se ihka oma sisko tai veli ❤️

Leave a Reply